Jään päällä #2

Mojh! Tänään täällä ei kirjoittelekaan Linnea, vaan minä, Fiksutyyppi! Kyllä, kuulitte oikein! Ja miksikö? No, muistatte ehkä minun ja Linnean jatkotarinan, josta Linnea julkaisi täällä blogissaan ensimmäisen osan jokin aika sitten. No, tänään onkin vuorossa toinen osa, joka on siis minun kirjoittamani ja jossa Ellenin sijaan päähenkilönä on hänen isosiskonsa Olivia! 

Nyt jälkikäteen kaduttaa, että kirjoitin tämän preesensissä – kirjoitan yleensä imperfektissä🙈 No jaa, ehkä on ihan hyvä saada harjoitusta eri aikamuodoissa kirjoittamiseen, vaikka lopputulos nyt on mitä on… 

Mutta nyt, hyvät ihmiset ja kanat, päästän teidät lukemaan legendaarisen Jään päällä #2:sen!!

 

Jään päällä #2

Kisapäivä. Hiuslakan tukahduttava, mutta silti jotenkin viehättävä tuoksu tunkeutuu sieraimiin.

Ihmisiä parveilee ympäri hallia, toiset tulossa kisaamaan, toiset vain kannustamaan. Toisia itkemässä kehnohkon suorituksen jäljiltä, toisia hyppimässä riemusta pokaalia pidellen. Naurua, hermostuneisuutta, katkeruutta, jännitystä… Kaikkea tätä huokuu hallin hyytävästä ilmasta. Koko halli on äärimmilleen virittynyt jännityksestä, valmiina ottamaan vastaan jokaisen luistelijan suorituksen. Valmiina itkemään tai iloitsemaan tämän puolesta. Valmiina kietomaan tämän jääkylmään syleilyynsä… 

Ja minä istun hälisevän pukkarin penkillä parhaan kaverini Aadan vierellä. Imen keuhkoihini hikistä ja tunkkaista pukkari-ilmaa mahdollisimman pitkin, täyteläisin vedoin, yritän saada hengitykseni tasaantumaan. Aada pitelee minusta kiinni ja katsoo minua tummilla, pitkäripsisillä silmillään. Kunpa minullakin olisi noin pitkät ripset, niin ei tarvitsisi koskaan meikata.

”Hei, pärjäät kyllä. Ihan hyvin sulla meni viime treeneissäki. Kuvittele vain, että nämä ovat ihan tavalliset treenit, eivät mitkään aluemestaruuskisat”, Aada yrittää lohduttaa minua.

Se kuitenkin pahentaa vain tilannetta. Viime treeneissä minun ohjelmani ei todellakaan ollut mennyt hyvin, kun taas Ellen oli tehnyt kaiken täydellisesti. Olipa hän jopa tullut alas puhtaan kaksoisluzinkin.

”No hyvä sun on sanoo, kun itselläsi meni ohjelma niin priimasti, että hihkuit vain onnea sen jäljiltä. Ja Iirikselläkin meni hyvin, ja Ellen varmaan repäisee koko kauden parhaat pisteet ja voittaa kilpailut mennen tullen. Ehei, eivät valmentajat näiden kisojen jälkeen varmaan edes muista, että minä olen olemassa!” purkaudun viimein ja jatkan vain Aadalle mököttämistä. Ei parhaankaan kaverin seurassa jaksa koko ajan hyppiä innosta – etenkään kisapäivänä.

Näen Aadan silmistä, että häntä kirpaisee etenkin ensimmäinen tiuskaisemani virke. Mutta niin kuin aina, hän pitää tunteensa sisällään ja huokaisee vain syvään. Ilmeisesti hän katsoo parhaaksi antaa minulle vähän omaa tilaa ja vetäytyy hieman kauemmaksi penkillä. Ehkä minä tarvitsenkin sitä juuri nyt, minun pitää saada ajatukset kokoon ja mielikuvaharjoitella ohjelmaani ennen omaa suoritustani.

Siitä ei kuitenkaan tule mitään, sillä ajatukseni keskeytyvät jatkuvasti. Niinpä alan hieman verrytellä jäseniäni – onhan alkuverkasta jo aikaa, kun olen viimeinen omasta verryttelyryhmästäni. Aada puolestaan kaivaa puhelimensa esiin ja alkaa snäppäämään kavereilleen.

Pian Ellen pukukopin toiselta laidalta lähtee jään reunalle odottamaan omaa suoritustaan. Melkein saman tien koittaa minunkin aikani lopettaa verryttely ja lähteä, sillä olen ohjelmavuorossa heti Ellenin jälkeen.

Huikkaan Aadalle pikaiset heipat, mutta hän pysäyttää minut ja sanoo haluavansa tulla mukaan katsomaan suoritustani. Nyökkään, ja lähdemme kävelemään pukkareilta jäätä kohden. Aada sujahtaa jonnekin katsomon sopukoihin, mutta minä pysähdyn jään laidalle katsomaan, kun Ellen asettuu juuri alkuasentoonsa ja hänen nopeatempoinen ohjelmamusiikkinsa hurahtaa käyntiin.

Yhtäkkinen kateudenpisto kulkee lävitseni, ja minua puistattaa. Eikä asiaa avita ollenkaan se, että Ellen pyörähtää heti ohjelmansa ensimmäiset askeleet niin kepeästi, täydellisyyden rimaa hipoen, että sen katsominen suorastaan sattuu. Yritän pidätellä silmänurkistani jo kovasti ulos hinkuvia kyyneleitä samalla kun Ellen sirklaa keskittyneesti vauhtia ohjelmansa ensimmäiseen elementtiin, kaksoissalchowiin. Voi eikö hän voisi vain epäonnistua – edes tämän yhden kerran? Ei hänkään aina voinut olla täydellinen, eihän? “Epäonnistua” ei kuitenkaan tainnut kuulua Ellenin sanavarastoon, sillä siinä sekunnissa huomaan hänen tulevan salchowin puhtaasti alas.

“No niin, sinähän olet seuraavana ohjelmavuorossa.”

Ehdin kavahtaa hieman kauemmas ennen kuin tajuan sanojen tulevan valmentajani Antonin suusta. Jännittyneet lihakseni rentoutuvat, mutta jännittyvät uudestaan siinä samassa, kun tajuan, että Anton on tullut antamaan minulle viime hetken neuvoja. Kuuntelen häntä keskittyneesti ja onnistunkin sulkemaan taustalla liukuvan Ellenin pois mielestäni, pois tästä hetkestä. Tässä hetkessä olen vain minä ja Antonin kultaakin kalliimmat neuvot, tilaa ei riitä kaunan kantamiselle.

Kuitenkin, kun Ellenin luisteltua ohjelmansa koittaa minun hetkeni, en pysty keskittymään siihen täysillä – syypäänä kukapa muukaan kuin Ellen. Kun kuulen kaiuttimien heläyttävän ohjelmamusiikkini ensimmäiset, pehmeät soinnut ilmoille, vereni hyytyy – niin jäiseksi, että tuntuu etten hengittäisi koleaa jäähalli-ilmaa, vaan pikemminkin Antarktiksen hyytäviä tuulia. Minun on pakko olla täydellinen. Pakko pakko pakko pakko pakko. Minun on päihitettävä Ellen. Minä päihitän Ellenin. Sen minä teen. Vaikka se jos mikä on mahdotonta.

Tiedän kyllä varsin hyvin, että minun ei pitäisi verrata itseäni muihin, – etenkään hiton ärsyttävään pikkusiskooni – mutta en voi sille mitään, että teen sitä silti jatkuvasti. Niin kuin nytkin, kun lähden yrittämään ohjelmani ensimmäistä elementtiä, yksöisaxelia, mietin joka ainoa sekunti, miten Ellen sen tekisi. Heittäisikö Ellen polvea pikkuisen ylemmäksi? Entä pitäisikö hän tiukemman rotaation? Tekisikö sulavamman alastuloliu’un? Entäpä…?

Ja tulen axelin yllätyksekseni ihan hyvin alas. Ehkä tällainen ajatusmalli sittenkin voisi toimia?

En kuitenkaan ehdi jäädä aprikoimaan sitä sen kummemmin, vaan liu’un sulavalla vaa’alla kentän toiseen laitaan ja sen jälkeen lähden yrittämään yhdistelmäpiruettiani. Pyörin ensin vauhdikkaasti kolme kierrosta vaakapiruetissa, vaihdan sitten jalkaa ja pyörähdän sulavasti muutaman kierroksen vielä risti-ikkunassakin. Jes, se meni hyvin! Alastullessani kasvoilleni leviää voitonriemuinen hymy, vaikka se ei kuuluisi tähän kohtaa ohjelmaa, kun taustalla ohjelmamusiikkini katkerimmat soinnut kaikuvat pitkin jäähallin betonisia seiniä.

Hymyni kuitenkin hyytyy, kun kaksoissalchow-oiler-kaksoissalchow –yhdistelmäni toinen salchow jää vain yhteen kierrokseen ja lopulta päätyy jään pintaan. Rosoinen jää kirpaisee ihoani sukkahousun alta ja luultavasti raapaisee sukkiksiin reiän, mutten ehdi jäädä miettimään sitä juuri nyt. On vain noustava ja jatkettava seuraavaan elementtiin.

Keskitän kaikki voimani seuraavaan yhdistelmäpiruettiin ja saan kuin saankin sen saatettua alastuloliukuun asti lähes virheettömästi. Tunnen kurkkuani kuristavan narun heltyvän hieman, mikä saa oloni astetta helpottuneemmaksi. Tämän myötä saan myös lisää varmuutta askelsarjaan. Valssiaskel, choctaw, cross-roll, cross-roll, painonsiirto, kaksoiskolmonen…

Askelsarjan napitettuani sirklaan vauhdin kaksoisflippiin. Saan rotaation vedettyä nopeasti kiinni, mutta sitten –

Ellen olisi saanut sen vielä nopeammin. Olet surkea.

Ja hyppyni käytännössä läsähtää kasaan. Soimaan itseäni mielessäni. Keskittymiseni herpaantui taas Ellenin vuoksi. Enkö ikinä pääse hänestä eroon?

En pääse enää takaisin oikeaan mielentilaan ja painajaismaiset kuvat täydellisistä kavereistani ja siskostani piinaavat aivojani, joten en oikeastaan ihmettele, että axel-tulpin tulppi jää yrityksestä huolimatta pelkäksi ilmapalloksi.

Olen jo menettämässä toivoni.

Vilkaisen hätäisesti katsomoon jotain tukea saadakseni ja yllätyksekseni bongaan Aadan katsojien sekamelskan keskellä katsovan suoraan minuun aidolla, kannustavalla ilmeellä ja näyttävän peukkuja. Se rauhoittaa hieman minun jo paniikinomaisessa tilassa käyviä aivojani ja valaa pikkuisen luottamusta itseeni. Jos Aadakin pystyi tähän, niin kyllä minäkin pystyisin.

Tämän ajatuksen turvin saan kuin saankin vielä viimeisen kaksoisritin puristettua puhtaaseen alastuloon asti ja sitten asetun huohottaen loppuasentooni. Minä tein sen – loppuun asti. Mutta erittäin paskasti. Kukaan ei olisi minusta tällaisen suorituksen jälkeen ylpeä – ei edes paras kaverini Aada, joka minut nähdessään varmaankin yrittäisi pusertaa kannustavan hymyn kasaan ja väittäisi sen menneen ihan hyvin, vaikka sisimmässään haukkuisi minut lyttyyn. Ei, en vain kestäisi nähdä sitä.

Niksautan vielä lyhyet loppuniiaukset pidätellen samalla kyyneliä ja sitten luistelen pois jäältä niin nopeasti kuin vain kykenen. Paskat hyvän vaikutelman antamisesta ja käsien sivuilla pitämisestä, haluan vain päästä pois. Pois koko helvetin jäähallista. En halua mennä enää palkintojenjakoon. En halua nähdä Aadan pettyneitä kasvoja minun sijoittuessani viimeiseksi. En halua tuijottaa Ellenin voitonriemuista mitäs-minä-sanoin -ilmettä hänen ansaitessaan huippupisteet. Mutta minun on pakko.

Huokaisen. Elämä olisi paljon helpompaa, jos mitään ei olisi pakko tehdä. Eikö voisi vain… Tehdä, mitä huvittaa? Silloin minunkin elämäni voisi kulkea ihan radoillaan.

***

Hyvä Ellen, hyvä Ellen! olit kakkonen!”

“Ja sijalla 12… Olivia Ahonvala!”

“Hyvä Ellen! Ja hyvä… Olivia.”

“Sinä alisuoriuduit täysin. Olisit pystynyt parempaankin.”

“Olivia, mitä tuolla jäällä oikein kävi?”


Istun autonpenkillä ja katselen kaukaisuuteen harmaata, sateista taivasta. Ihan kuin vielä hallille tullessamme ihanan tuoksuinen, keväinen ilma olisi aistinut mielialani muutoksen ja päättänyt vaihtua sen mukaan sateiseksi. Synkäksi. Mitäänsanomattomaksi.

Yritän tyhjentää pääni aivan kaikesta tänään tapahtuneesta, mutta se on miltei mahdotonta. Mielessäni pyörii jatkuvasti lauseita – lauseita, jotka satuttavat minua, repivät vanhoja arpia auki, viiltävät uusiakin. Ja mikä pahinta, ne kaikki olen kuullut jonkun lähimmäiseni suusta. Eniten sattuu ehkä ystäväni Aadan erittäin huonosti peitelty pettymyksentäyteinen katse, tai Antonin haukut alisuoriutumisestani. Olin epäonnistunut – niin ohjelmassa kuin ihmisenäkin. Olin vain hyödytön riekale keskellä maailmankaikkeutta, en täydellinen. Toisin kuin Ellen.

Mieleni tekee vain itkeä ja kadota maanrakoon – ei kukaan minua sieltä kuitenkaan haluaisi takaisin. Pidän kuitenkin kasvoni täysin peruslukemilla, en halua, että kukaan pystyy juuri tällä hetkellä lukemaan tuntemuksiani ilmeistäni tai kehonkielestäni. Niinpä tyydyn vain tuijottamaan ilmeettömänä alati myrskyävää taivasta. Taivasta, joka tuntuu lukevan mieltäni itseäni paremmin.

olet ihan kalpea, Olivia”, Ellen heittää ihan kuin en itse sitä tietäisi. “Kiitti vaan tiedosta”, murahdan, ja Ellen kääntää katseensa pikkuisen häveten varpaisiinsa. Jostain syystä Ellenin häpeämään saaminen – mikä on hyvin harvinaista – ei kuitenkaan lohduta minua tällä hetkellä. Sisuskaluni ovat vain liian tuusannuuskana jaksaakseni välittää siitä.

Ellen pysyy pitkään vaiti, kunnes jatkaa: “Ei se 12 nyt niin huono ollu. Hei, kaikilla menee joskus huonommin, ei se niin vakavaa oo.”

Niin, kaikilla, paitsi sulla, ajattelen, mutta pidän tiedon kuitenkin omanani. En jaksa alkaa vääntämään Ellenin kanssa. Sitä paitsi Ellen kai yrittää lohduttaa minua, enkä ole senkaltaista toimintaa häneltä aiemmin nähnyt.

Katsahdan vielä sylissäni lojuvaan tulospaperiin. Siinä komeilee häpeilemätön totuus, suoraan nenäni eteen printattuna: 12/20, pistein 32,67. Se oli minun taakkani näistä kisoista. Ellen taas oli ollut toinen pistein 42,33. Edes täysin pihalla taitoluistelusta oleva henkilö ei olisi voinut väittää, etteikö Ellen olisi luistellut minua paremmin. Eikä vain Ellen, vaan myös muut ryhmäläiseni Aada ja Iiris. Aada oli sijoittunut viidenneksi, Iiris puolestaan kahdeksanneksi. Miten en ollut pärjännyt edes Iirikselle, jonka kuitenkin päihitin toistuvasti treeneissä? Miten saatoin taas tyriä tilaisuuteni päästä edes viiden parhaan joukkoon näin pahasti?

En vain pystyisi tähän. En pystyisi enää ikinä menemään treeneihin, en kohtaamaan Antonin arvioivaa katsetta. Enkä todellakaan pystyisi katsomaan enää yhtäkään Ellenin täydellisyyttä hipovaa suoritusta. Ehkä minun pitäisi vain lopettaa, ehkä niin olisi parasta…

Ja Ellen keskeyttää taas itsekriittiset ajatukseni omahyväisellä pälpätyksellään. Olisiko häneltä liikaa vaadittu tukkimaan edes joskus suunsa? Toisaalta minua kuitenkin kiinnostaa, mitä Ellenillä on sanottavaa, joten annan hänen vain jatkaa.

“Kuule Olppi, mäkin olen pettynyt itteeni. en taaskaan voittanut, olin kakkonen”, pikkusiskoni mumisee katsomatta minuun. Taidan pikkaisen hätkähtää, sillä Ellen kurtistaa kulmiaan reaktioni nähdessään. Pettynyt itseensä? Ellenhän oli se täydellinen jääprinsessa, kaikkien kaveri, aina täynnä itseään… Miten sellainen ihminen voi edes kuvitella olevansa pettynyt itseensä? Aivoni käyvät ylikierroksilla, mutta eivät silti kykene käsittämään sitä.

Mutta Ellen vain riiputtaa päätään musertuneena ja tuijottaa entistä tiiviimmin varpaitaan. En ole varmaan koskaan ennen nähnyt aina niin pirteää ja ylimielistä Elleniä sellaisena. Sitten hän huokaisee ja päästää ilmoille jotain, josta leukani todellakin loksahtavat auki. “Joo, taidan lopettaa luistelun. Mulla ei vaan ole enää motivaatiota, ja kaikki into tätä lajia kohtaan on muutenkin hukassa. En saa enää ilon ja onnistumisen kokemuksia, kun kaiken pitää olla aina prikulleen täydellistä. Olenko muuten koskaan sattunut mainitsemaan, että vihaan täydellisyyttä? haluun jättää aikaa muullekin; kavereille, piirtämiselle, ehkä jollekin uudelle harrastukselle…” Ellenin hento ääni murtuu viimein, ja hän purskahtaa äänettömiin, mutta tuskaisiin kyyneliin.

Minä en liikauta eväänikään lohduttaakseni häntä. En vain yksinkertaisesti kykene siihen. Ellen, jääprinsessa, lopettaisi luistelun? Siis Ellen? ELLEN!? Tämä jos mikä oli uutinen, jonka olisin kuvitellut viimeksi toteutuvan koko universumissa.

Ajatukseni ovat täydellisessä solmussa enkä kuvittelekaan saavani puettua niitä sanoiksi, mutta pelkääjän paikalla istuva äiti puuttuu puheeseen: ”Oletko nyt aivan varma tästä päätöksestäsi, Ellen? Ei kai tämä nyt johdu vain hetken mielijohteesta? Olet pärjännyt niin loistavasti, ja sinulla voisi olla vielä huikean menestyksekäs ura edessäsi…” Siinä vaiheessa äidinkin hermot pettävät, ja hän purskahtaa suurimpaan kyyneltulvaan, jonka olen häneltä ikinä nähnyt. Isä yrittää vaivaantuneesti toppuutella häntä, mutta näyttää itsekin olevan aika sokissa tästä kaikesta.

Mutta Ellen saa kerättyä itsensä ja sanottua vakuuttavimmalla äänellä, jonka olen häneltä kaikkien näiden 12 vuoden aikana kuullut: ” olen täysin varma tästä.”

Siinä hetkessä tajuan, että Ellen todellakin lopettaisi. Hän oli varmaankin puntaroinut tätä päätöstä mielessään kuukausia – ehkä jopa vuosia, kenties viettänyt unettomia öitäkin sen vuoksi. Hän oli varma, mitä hän elämältään halusi. Ja hän oli myös varma, ettei hän halunnut enää mahduttaa taitoluistelua näiden asioiden listalle, mikä oli kyllä mielestäni täysin ymmärrettävää.

En kykene muuta kuin ihailemaan Ellenin itsevarmuutta; itse en varmaankaan ikinä pystyisi tekemään tällaista päätöstä. Se vain repisi sydämeni liian verille. Mutta eikö se repinyt myös Ellenin? Kyllä tämän päätöksen täytyi sattua häneen, taitoluistelu oli kuitenkin ollut suuri osa hänen elämäänsä niin monen vuoden ajan. Ja nyt hän vain jättäisi sen kertaheitolla.

Pohdin, pitäisikö minun olla sisimmässäni iloinen Ellenin päätöksestä. Hän kuitenkin lopettaisi, eli minä saisin enemmän tilaa. Minun ei tarvitsisi enää verrata itseäni häneen, vai tarvitsisiko? Saisin varmaan enemmän onnistumisen kokemuksia, enemmän huomiota valmentajilta…

En kuitenkaan pysty olemaan iloinen itseni puolesta. Mitä tämä edes muuttaisi? Hällä väliä, lopettiko Ellen luistelun vai ei, hän olisi kuitenkin ikuisesti se ykkönen. Ellen löytäisi varmaan uuden lajin, jossa olisi luonnonlahjakkuus, ja loistaisi siinä menestyksellään. Minä jäisin taas vain hänen varjoonsa…

En voinut ikinä olla parempi kuin Ellen, vaikka hän tekisi elämässään mitä päätöksiä ikinä, valitsisi minkä uran hyvänsä. Minä olin aina ollut se huonompi. Ja niin olisin jatkossakin. Epätäydellinen. Hävetti kutsua itseään sillä sanalla, mutta se oli totuus.

Taitoluistelija ei voinut olla epätäydellinen.

 

 

 

 

No niin, haluaisitko kertoa mielipiteesi kommenteissa? Mikä tarinassa oli hyvää, mikä taasen huonoa? Entäpä mitä tykkäsit Jään päällä -jatkotarinasta kokonaisuutena (yhteistarinoita on yllättävän vaikea kirjoittaa)? Kiitos, kun heität kommenttia kehiin!

16 kommenttia

  1. Siis mä en kestä oikeesti miten ihana tämä on! Sä olet niin hyvä kirjoittaja Fiksu <3 Mä en oikeesti kestä Ellenin kohtaloa. Ja Olivia on liian ihana ihminen! Jfåädkcdbslqöhllx
    Hei mä olin eka. KEKSI 🌻

    Vastaa

    1. No tietty sä olit eka, kun kerroin sulle🙄 Mutta saat kumminkin keksin: 🍪

      Ja kiitoosss!!🌼💛 Okei, mä en uskonutkaan, että sulta tulisi kritiikkiä, kun et sitä snäpissäkään suostunut mun vaatimuksista huolimatta antamaan…

      Vastaa

  2. Ihana!! Mä oon hei muuten se, joka on ihan pihalla koko lajista. Voinko saada edes juuston?

    Vastaa

    1. Kiitos❤ Musta tuntuu, että aika monet tän lukijoista on pihalla tästä lajista, joten ei se haittaa.

      Et saa juustoa. Sä saat… öö… vaikka mangon 🥭

      Vastaa

  3. Ihana! Okei, juoni = kulunut, mutta muuten todella hyvä :D Ellen vaikuttaa, no, siltä Elleniltä jonka tunnen, kun taas Olivia ei yhtään siltä Olivialta mitä tunnen xd Anton ei vaikuta kenties siltä Antonilta kenet tunnen,.mutta vastapainoksi Aada vaikuttaa. Ja siis tosiaan tiedän ihmiset joilla on nää samat nimet xd
    Voisin sanoa, että kokonaisuus ehkä 8,5/10 ja tämä osa 9/10 tämä vaan ei käynyt mielestäni niin sujuvasti järkeen kuin olisin osannut olettaa. Mutta ettei ainakaan kadottanut henkilöiden luonteita yms mikä on suuri plussa :D

    Vastaa

  4. Anteeksi, Lini ja Fikke, mutta mä vertailen tätä koko ajan Miisa-sarjaan. Ja aika paljon samankaltaisuutta löytyy, joten en rehellisesti sanoen kauheasti uutta täältä löytänyt… Kuvailu ja teksti ylipäätään ovat todella hyviä, mutta juoni – eh. Sovitaan vaan, että mulle ei oikein uppoa luistelutarinat…

    Vastaa

    1. Älä jooko vertaile, me ei olla ammattitason kirjottajia😂 Ja joo, juoni saattoi olla vähän kulunut… Mutta kiitos!🌻

      Vastaa

  5. Ahaa.. Ai tämä oli Fiksun kirjottama!

    Mutta… IHANA! Ehkä jotakin puuttui.. mutta silti, tykkäsin.

    Tarinaa oli outo lukea, koska tunnen ihmiset nimeltä Aada, Olivia, Elle ja Iiris. Joten… 😶😂

    Ja koska muutkin saa keksejä ja sun mitä, niin saanko minäkin edes banaanin? XD

    Vastaa

  6. Tää ei ehkä kumminkaan omalla tavalla uponnu muhun.. Jotain vain YKSINKERTAISESTI jäi puuttumaan..?

    Mutta ainakin hahmojen luonteissa ja vuoropuheluissa onnistuit ihan hyvin💙✨

    Vastaa

  7. Pidin tästä! Oon ihan pihallla taitoluistelusta mut ei se kai haittaa 😅 Ja saanko avocadon? XD

    Vastaa

    1. Kiitos! Kyllä varmaan suurin osa onkin ihan pihalla…
      Tällä kertaa ei avocadoa tipahda, mutta kokeile vaan onneasi ensi kerralla😉

      Vastaa

  8. Okei, mun täytyy nyt vähän kerätä itseäni…

    Oon tyylikkäästi myöhässä, mutta piti silti tulla kommentoimaan ja kertomaan vähän ajatuksia tästä. Olivia osui aika lailla koko ajan naulan kantaan, ikään kuin olis lukenut mun omia ajatuksiani. Olppa, mä tiedän, että sä olet fiktiivinen hahmo, mutta voidaanko olla bestiksiä? Mä nimittäin samaistun suhun vahvasti. Tiedätkö, mullakin on täydellinen pikkusisko, joka on aina paras kaikessa. Meidän suhde vaan on menny niin, että koska mä en oo kestänyt sitä pienemmälle häviämistä, oon tavallisesti lopettanut kaikki asiat, joissa se on mua parempi. Eli joo, lähes kaiken. Esim. Juoksemisen suhtwen mulla oli pitkä tie opetella tykkäämään siitä uudestaan, kun pikkusisko oli ja on mua nopeampi.

    Se on hankalaa, kun miten hyvin mä ikinä teen, ****** tekee paremmin. Eikö vaan, Olppa?

    Anyway, hienoa työtä, Fiksu! Isot taputukset 🙌

    Vastaa

  9. Kiitos kovasti, Essi!💛 Sä pääsit just täydellisesti tässä Olivian pään sisälle, ja uskon että luit tän juuri niin kuin se oli tarkoitettukin luettavaksi🫧🫧 Ja mä tiedän, mä vastasin myöhässä, mutta voit syyttää Liniä siitä…

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.