Mojj! Nyt on käynnissä minun haasteeni nimeltä Omenapuun alla. Päätin nyt itsekin tehdä sellaisen tarinan, sillä se nostatti minulle todella vahvan idean päähän.

Omenapuun alla

Eii! Se oli ensimmäinen reaktioni. Olin juuri saapunut koulusta ja olin menossa ruokkimaan ihanaa karvapalloani. Jokin oli kuitenkin vialla, sen huomasin heti.

Ei! Ei! Omppu ei voinut olla kuollut! Yleensä se yritti päästä pois häkistään kun minä tulin huoneeseeni, mutta nyt ei. Omppu vain makasi häkkinsä perällä. Varovaisesti nostin kania syliini, mutta hän ei liikkunut. Ei yhtään. Edes hänen rintansa ei kohoillut tasaisesti.

Aloin itkemään välittömästi. Kun hankimme Ompun 5 vuotta sitten, pelkäsin jo silloin sen kuolemaa. Vähän ajan päästä se kuitenkin jäi. En muistanut edes ajatella mahdollista kuolemaa. Nyt se sitten tapahtui. Lyyhistyin alas huoneeni lattialle. En kestä! Oikeasti. Minusta tuntui, kun kehoni olisi revitty miljoonaan osaan. Vähän niinkuin Voldemort jakoi oman sielunsa seitsemään osaan Harry Potter sarjassa.

-Nette! Apua, mitä on tapahtunut? Herätys. Nette! Nette, kuuletko sinä?  Huhuu! Kuulin äitini sekaiset äänet. Makasin yhä huoneeni lattialla. Olin kai nukahtanut. Aloin itkemään. Äiti tuntui turvalliselta. Hänessä oli äidin tuoksu. Kaunis hieman kukanhajuinen tuoksu. Maailman toisiksi paras tuoksu, heti paras Ompun jälkeen. Enää ikinä en näkisi muruani, pientä pupua. Ei sitä korvaisi  mikään uusi pupu. Ei, vaikka sekin olisi vaaleanharmaa maailman söpöin pikku otus. Ei. Omppua ei voittaisi kukaan, eikä mikään. Rakastin häntä ja rakastan aina. Omppu oli kyllä pupu, mutta käytän hänestä silti hän – muotoa, enkä se.

Elämäni tärkein asia. Kuka nyt katsoisi minua illalla syyttävästi kun ei pääse sänkyyni? Kuka lohduttaisi minua, kun saisin kokeesta 7-? Ei enää kukaan.

Sinä päivänä en kykenyt tekemään mitään. Istuin ja makasin sängyllä itkien. Elättelin yhä toivoa, että Omppu olisikin vain nukkunut ja kohta se pyytäisi leikkimään. Mutta ei niin käynyt. Pikku pupuseni ei herännyt. Hän oli vaipunut ikuiseen uneen. Ompulla oli ehkä nyt parempi olla, mutta minulla ei todellakaan.

Kenen kanssa nyt jakaisin huoneeni? Miten pärjäisin yksin? En mitenkään. Jatkoin itkemistäni koko illan. Jossain vaiheessa kai nukahdin, koska en muista siitä mitään.

-Nette kulta! On aika herätä! äiti huhuili keittiöstä minua. Katsahdin kelloon. Se näytti 9.32. Pian katseeni hakeutui Ompun häkkiin. Samassa muistin: Eihän se olisi siinä, ei hyppisi innosta, kun vihdoin heräsin. Kanit olivat yleensä yöeläimiä, mutta ei Omppu. Hän nukkui öisin ja valvoi päivisin. Se oli erikoista, mutta täyttä totta. Minun rakkaimpani oli tottunut minun rytmiini, että pystyisi olemaan mahdollisimman paljon omistajansa kanssa.

Pikku pupuseni ei enää näkisi talvea, eikä kesää, ei vettä, eikä pilviä. Hän oli lähtenyt täältä maasta lopullisesti. Ehkä Ompulla oli nyt siivet ja hän oli matkannut kanien taivaaseen.

-Nette! Oletko siellä? huusi äitini taas keittiöstä. Olin unohtanut muiden asioiden olemassaolon. Vastasin, että joo joo ja lähdin aivan masentuneena kävelemään kohti keittiötä. Juuri nyt en pystynyt olemaan hyvällä tuulella. Rakas lemmikkini oli juuri edellisenä päivänä vain lähtenyt.

Äiti oli laittanut ruuaksi kaakaota ja sämpylöitä. Rakastin niitä, muttei mikään ilman Omppua tuntunut todelta.

Aloin syömään. Ihme kyllä, ruoka meni alas. Pian äiti kysyi varovaisesti. Siis todella varovaisesti, että pitäisikö Omppu haudata. Ehdottomasti pitäisi! Olin sitä mieltä. Johonkin kauniiseen paikkaan. Päätimme äidin kanssa, että isä saisi auttaa siinä. Päätimme tehdä sen iltapäivällä, koska vasta silloin isä tulisi palomiehen ammatistaan.

Hymyilin ensimmäistä kertaa tämän vuorokauden aikana. Halusin mennä ulos, meidän takapihallemme. Siellä on iso omenapuu, jonka alla rakastan istua ja kirjoittaa runoja.

Laitoin tennarit jalkaan ja kävelin takapihalle. Kauniin vihreällä nurmikolla hyppelehdin, kunnes edessäni kohosi kaunis omenapuu. Istuin sen alle ja avasin runovihkoni melkein viimeiseltä sivulta. Aloin kirjoittamaan uutta runoa nimeltä ’Omenapuun alla’. Siitä tulisi niin kaunis.

Tässä oli hyvä olla. Tunne, kun on lähellä sitä mitä rakastaa. Tämän ison omenapuun mukaan oli Omppu saanut joskus nimensä. Sen takia pupu pitäisi haudata tämän alle.

Myöhemmin iltapäivällä….

Olimme juuri saaneet haudattua Ompun. Siinä oli pieni merkki, johon äiti lupasi ostaa pienen hautakiven. Siinä oli kauniita omenapuun kukkia.

Nyt voisin olla Ompun lähellä aina. Tähän aion jäädä. Tarvitsin pientä pupustani. Tämä oli täydellistä, kaikkea mitä ihminen voi toivoa. En lähtisi enää ikinä Ompun luota. Tässä oli täydellistä:

Olla omenapuun alla.

Joo. Toi vika virke on tarkoituksella erillään muista. Mitä muuten pidit? Vähän lyhyt mun mielestä. Tästä olisi voinut kertoa paljon, mutta se ei nyt tullut tähän tarinaan. Kerro rohkeasti mielipiteesi.