Salaisuus #1

Moi sä ihana joka nyt luet tätä❤️ Tämä osa käynnistää ensimmäisen jatkotarinani, joten toivon että tykkäät. Oon huomannut, että kaikkien mun tarinoiden päähenkilö on tyttö. No, niin tämänkin, mutta lupaan pian kertoa myös poikien näkökulmasta. Tällä kertaa päähenkilö on 13-vuotias Alicia.

Laitoin pitkät hiukseni tummalle ponnarille. Olin lähdössä parhaan kaverini Jaden luokse. Olimme sopineet, että otamme mukaan vähän rahaa, sillä halusimme käydä kaupassa ostamassa jotain herkkuja. Tai Jade halusi. Hän oli yleensä se, joka vain keksi idean ja se sitten toteutettiin. Itse tykkään tarkkailla aluksi vähän sivusta ennen kun syöksyn uuteen asiaan.

Tein nopeasti kaikki aamutoimet. Söin aamupalan, harjasin hampaat, puin vaatteet ja lopuksi meikkasin. Pohjameikki, kulmaväri ja ripsari. ”Ai hitto! Ripsaria meni suoraan silmään. Aloin pyyhkimään sitä sieltä ulos. Silmäni oli nyt aivan punainen. Mitä tästä opimme? Älä laita ripsiväriä silmään.”

Kun olin nämä jutut saanut tehtyä vaikeuksien kautta, menin eteiseen pukemaan ulkovaatteet. Oli ärsyttävää, koska oli talvi ja piti pukeutua hirveisiin toppakerroksiin. Ärsytti, kun minun piti laittaa ulkohousut jalkaan. Ulkona oli äidin mielestä muka liian kylmä huidella pelkissä trikoissa. Ulkohousujen lisäksi laitoin toppatakin, valkoisen tupsupipon ja pörröiset sormikkaat. Siinä välissä hain puhelimeni omasta huoneestani ja laitoin sen pieneen taskuun. Sitten puin kengät. Avasin ulko-oven ja samalla äiti huusi minulle ”Heippa Alicia kulta!” Vastaan, että ”no heippa” ja lähdin tallustelemaan kohti Jaden kotia.

Olin ihan jäässä päästyäni Jaden ovelle. Hyvä, että sormeni pystyivät soittamaan ovikelloa. Samalla sekunnilla kun koskin ovikelloon, niin ovi aukesi. Joku taisi olla vähän innoissaan. Jade hyppi kuin pieni koiranpentu ja hoputti kauppaan. Se oli ehkä vähän outoa. Onhan bestikseni ihana ja paras, mutta välillä vähän ärsyttävä ja outo.

Lähdimme kauppaan heti. Kirjaimellisesti heti. Sillä kun olin Jaden ovella, hän odotti siinä täydessä varustuksessa. Jade on outo. Tiedän.

Koko matkan ajan Jade höpötti jotain jostain, mitä tekisimme tänään. Olin vain ”mmm” ja ”kiva”. Siksi oli helpotus astua kaupan ovesta sisään.  Juoksimme karkkihyllyille ja aloimme miettiä, että mitä haluaisimme syödä. Siitä syntyi uusi ongelma.  Minä ehdotin suklaata, mutta Jade halusi hedelmäkarkkeja. Kysyin, sopisiko pussi, missä on molempia. Vastaus oli ei. Päädyimme ostamaan hedelmäkarkkeja. Tai Jade päätyi. Itse olisin edelleen halunnut suklaata. Sen jälkeen menimme juomaosastolle. Siellä ehdotin Novellea. Ei käynyt sekään. Jade halusi kyllä mehukivennäisvettä, mutta ei Novelle merkkistä. Merkin piti kuulemma olla ”Kevyt olo”. No, hyväksyin sen. Ei se pahaakaan voi olla. Siinä oli meidän ostokset. Menimme kassalle. Silloin sain kuulla yllätyksen. Minä joutuisin maksamaan kaiken. Ei Jade joutunut. Hänen rahansa oli kuulemma ”unohtuneet” kotiin. Olin vähän vihainen, mutta viimein suostuin maksamaan molemmat Jaden haluamat tuotteet. Ne maksoivat noin viisi euroa.

Kotimatkalla aloin raivoamaan siitä, kuinka Jaden pitäisi kantaa vähän enemmän vastuuta! Hän vain nauroi. En tykännyt siitä. Jade käänsi aihetta samalla kun minä puhisin itsekseni.  Aloimme puhumaan, yllätys yllätys,  pojista. En ymmärrä mitä Jade näkee siinä meidän luokan Jeressä. Sitä paitsi, Jere kaivaa nenää ja puhuu ruoka suussa. Hyi! Mutta Jade on eri mieltä. Kuulemma molempien nimet alkavat J-kirjaimella. En ihan ymmärtänyt asiaa, sillä kaikki meidän luokan pojat on vain idiootteja. En kuitenkaan sanonut sitä ääneen ja vakuuttelin vain, että ”joo, te sovitte toisillenne täydellisesti.”

Pitkän ajan päästä saavuimme Jaden kotitalon eteen. Hän avasi oven avaimillaan ja astuimme sisälle taloon. Riisuimme ulkovaatteet ja menimme herkkujen kanssa Jaden huoneeseen. Avasimme karkkipussin ja laitoimme karkit lautaselle. Haimme myös lasit ja kaadoimme juomaa siihen. Kun herkut olivat valmiina, aloimme pohtia, mitä voisimme tehdä. Lopulta Jade ehdotti, että mennään totuutta ja tehtävää. Myönnyin, vaikka inhosinkin sitä. Pelkäsin, että vielä joskus Jade saisi selville salaisuuteni. Sitä hän ei saisi tietää. En ollut kertonut sitä kenellekään.  Havahduin ajatuksistani, kun Jade kysyi: ”Totuus vai tehtävä”

Aika pysähtyi. Lopulta, pitkän pohdinnan jälkeen vastasin totuuden. Tehtävä olisi varmaan ollut ”mene pussaamaan mun äitiä” Totuus on varmaan taas joku ” Sovitaanko mä ja Jere yhteen” Nappasin karkin ja jäin odottamaan Jaden kysymystä.

Sitten kuulin sen. Tällä kertaa hän oli keksinyt jotakin uutta. Kysymys meni näin: ”Kerro jotain, mitä et ole ikinä kertonut kenellekään.” Apua! En suostu! Keksin vain yhden asian. Sen, että minut on adoptoitu. Ei Jade kuitenkaan uskoisi. Lisäksi siitä seuraisi noin 254 lisäkysymystä. En kuitenkaan tykännyt valehtelemisesta, eikä mieleeni tullut yhtäkään muuta asiaa. Vain se adoptio.

Minut adoptoitiin kun olin 2 vuotta. Oikeat vanhempani eivät halunneet pitää minua. Niinpä minut adoptoitiin maailman parhaaseen perheeseen. Kutsun kyllä huoltajiani äidiksi ja isäksi, mutta eivät he ole biologisia vanhempiani.

”Huhuu!” Huutaa Jade. Tajusin, että edelleen olin hänen huoneessa ja hän odotti minulta vastausta. Vastahakoisesti annoin vastauksen. Ensin vannotin, ettei Jade kertoisi kenellekään. ”Minut on… adoptoitu”

Hehee! Paras vitsi koko päivään! En tykännyt siitä. Sanoin, että kyllä se on ihan totta. Lopulta Jade sen uskoi. Niinkuin olin arvellutkin, Jade alkoi kyselemään paljon lisäkysymyksiä. ”Kuka on sun oikea äiti” ”Miksi sut adoptoitiin” ”Miltä se tuntui” Juuri nyt en kuitenkaan halunnut vastata. Toivoin vain, ettei Jade kertoisi kenellekään.

Mutisin, että meillä taitaa olla ruoka kotona ja lähdin pukemaan ulkovaatteita. Oikeasti halusin vain omaan huoneeseeni ja äidin luokse. En tiennyt, että miksi minusta tuntui niin pahalle. En olisi halunnut kertoa sitä Jadelle. Se oli minun oma salaisuuteni. Ei kenenkään muun.

Laahustin lumisateessa kotiani päin. Jostain syystä en enää tuntenut samanlaista iloa, kun kotona äiti sanoi, että ”Alicia rakas, leivotaan sämpylöitä”. Tai voinko edes sanoa äiti? Eihän hän ole minun biologinen äitini. Miksi olin kertonut tämän salaisuuden Jadelle?

Illalla, kun oli nukkumaanmenoaika, niin pohdin edelleen tätä. Voisinko kertoa äidille? Ei, kun siis hoitoäidilleni. Kaikista eniten minua kuitenkin huoletti, että mitä jos Jade kertoo kaikille? En halua, että kaikki tietävät. En halua olla enää Jaden kaveri. Tai ainakaan paras kaveri. Odotan ainakin huomiseen. Toivotaan, ettei Jade kerro sitä. Mutta mitä jos kertookin? Minua alkoi toden teolla pelottamaan, tosi paljon!  Nukahdin lopulta kyyneliin.

Mp? Mun mielestä liian surullinen loppu😂 Mutta olen luultavasti tekemässä tästä toisen osan. Haluatteko sen? Mitä pidit tästä. Olisiko pitänyt kuvailla tarkemmin. Tapahtuivatko asiat liian nopeasti? Kommentoi ihan pienetkin jutut! Saat laittaa kommentteihin ihan pieniäkin asioita. Vaikka vain yhdestä kirjoitusvirheestä.